Ennätin tänä kesänä lukea peräti kaksi kotimaista kirjaa: Matti Hällin Suopursu kukkii ja Lassi Sinkkosen Solveigin laulun. En ollut ihan varma, kumpaan haluaisin syventyä pienen blogitekstin verran, joten laitoin silmät kiinni ja valitsin summanmutikassa. Päädyin Matti Hälliin. Mikä helpotus, siihen minulla sentään oli jonkinlainen side jo ennen teoksen lukemista - Solveigin laulusta en ollut koskaan kuullutkaan. Että joskus ihmisellä käykin tuuri.
Suopursu kukkii on romaani, johon viitataan useissa lähteissä Matti Hällin tuotannon "läpimurtona". Toisaalla sitä tituleerataan myös yhdeksi Suomen luetuimmaksi rakkausromaaniksi. Teos ilmestyi sotavuonna 1943 ja jatkosodan aikana sitä myytiin noin 50 000-80 000 kappaletta. Vuonna 1947 siitä ilmestyi samanniminen elokuva, joka kuitenkin sai melkoiset murskakritiikit.
Sotaa Suopursu kukkii ei sivuakaan, vaikka Hälli kirjoitti sen rintamalla palvellessaan. Sen sijaan tarina sijoittuu 1930-luvulle, meren rannalla sijaitsevaan, idylliseen täysihoitolaan, jossa vieraat edustavat kaikki päähenkilö Martti Kaskea lukuun ottamatta ylimmäisistä ylintä, vaurasta yläluokkaa. Löytyy niin psykologi Rantala vaimoineen kuin teollisuuspohatta johtaja Silver. Kaikki on hyvin "kadonnutta maailmaa", hyvin yläluokkaista, hyvin amerikkalaista, hyvin karikatyyristä - niin kamalan 1930-lukua. Kuin lukisi elokuvaa. Psykologin psykologia on vanhaa ja freudilaista, teollisuusjohtaja polttelee sikareita, urheilee ja ajaa kalliilla autolla, merimies on karski, roteva ja lihaksikas, mutta viinaan menevänäkin reilu jätkä, jolla on tarinoita joka lähtöön. Naishahmot ovat kauniita ja viekoittelevia, mutta ennen kaikkea jokaisessa on jotain majesteettista, jopa komeaa (paitsi siinä yhdessä poikkeuksessa, mutta se kirjoittaakin runoja), ja luonteeltaan melkoisen omapäisiä ja itsenäisiä - ja kaikki tietävät mitä haluavat ja naimisissa olevat osaavat käsitellä miestään sen mukaan.
Monissa arvosteluissa Hällin kerrontaa on kuvattu "unenomaiseksi" ja "sirpaleiseksi". Ennen kaikkea Hälli on taitava vieraannuttamaan (mikä on tietysti oikein hyvä juttu, kun kirjoittaa eskapismia sotaa käyvälle lukijakunnalle), mutta minut Hälli vieraannutti jopa sille rajalle, että meinasin tipahtaa kelkasta kokonaan. Hälliä on kehuttu myös taitavaksi ihmiskuvaajaksi, eikä minulla, vaikka ensin niin luulin, ole tähän vastaan sanomista. Vaikka karikatyyrisiä, kaikki hahmot ovat myös syviä. Jokaisella on oma pinta- ja syvätasonsa, joista ensimmäinen paljastetaan maalailevalla henkilökuvauksella, toinen vuoropuhelun keinoin. Jokaisella hahmotyypillä on myös vastavoimansa. On rikas ja köyhä, johtaja ja alainen, kylmä ja lämmin, moraaliton ja pyhimys. Joskus nämä parit tapaavat toisensa samassa hahmossa, kun syvätaso paljastuukin toiseksi kuin se, joka pintatasoon heijastuu. Ainoa vastinpari, joka ehkä puuttuu on kaunis ja ruma - kaikista henkilöistä löytyy ulkonäöllisesti samoja piirteitä. Vuoropuhelut sisältävät paljon syvällisyyksiä maailmasta, elämästä ja ihmistyypeistä - jopa niin paljon, että välillä lukijaa turhauttaa. Vaikka sisältääkin paljon hyviä elementtejä - mystiikkaa, syvällisyyttä, arkisuutta, unta, valvetta, houretta, rakkautta, himoa, kaipuuta, vierautta - on Suopursu kukkii myös välillä liiankin sentimentaalinen. Mikäli sen haluaa lukea, on oltava juuri ratkaisevan oikeassa mielentilassa. Ja kenties oikeassa iässäkin.
Rantala on tuijottanut liian kauan omaan itseensä, hän on muuttanut jokaisen värähdyksen itsessään tieteeksi. Ihmiset, jotka tekevät tunteistaan rahaa, jotka piiskaavat itsensä innoitukseen kerta kerran perään ja kirjoittavat sydänverellään, ovat kurjassa asemassa. Mutta Rantalan laita on vielä pahempi. Hän ei ole jättänyt hitustakaan tilaa mystiikalle. Hän haluaa olla robotti ja nähdä ihmiset sellaisina ja hänen maailmansa ihmiset ovat stä - ainakin likipitäen.
- Matti Hälli: Suopursu kukkii
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti